ROADTRIP PÄIVÄ 1 - "THE ROAD OVER THE MOUNTAIN IS CLOSED"

Ehtoota taas kotimaasta!

Viikko sitten lähdettiin Islantiin, ja eilen palattiin omalle kotisohvalle. Viikko Islannissa oli aivan liian lyhyt, vaikka tuona aikana ehtikin nähdä vaikka ja mitä. Kirjoitan Islannin reissusta postauksen per reissupäivä, sillä kuvia tuli reissun aikana otettua liki 3000... apua.

Viime lauantaina klo 7.00 alkoi matka Islantiin, kun VR lähti kuljettamaan meitä kohti Tikkurilaa. Tikkurilasta mentiin uudella lähijunalla suoraan lentokentälle, ja voi että kuinka kätevää se olikaan! Tikkurilasta nousu lähijunaan, ja kymmenen minuutin matkan jälkeen oltiinkin jo kentällä ilman minkäänlaisia säätöjä.

Lensimme Icelandairilla Helsinki-Vantaalta suoraan Reykjavikiin. Kolmen ja puolen tunnin matka meni yllättävän sujuvasti. Icelandairista jäi ihan superpositiivinen kuva, ja lennolla sai ilmaista kahvia ja mehua. Kirjoitan lisää lentoviihtyvyydestä myöhemmin vinkki- ja budjettipostauksessa.

Kun kone saapui Keflavikin lentokentälle, rupesimme etsimään nimellämme varustettua kylttiä, sillä vuokra-autofirmasta piti tulla jonkun meitä vastaan. En tiedä oliko syy meissä vai heissä, mutta vastaantulijaa ei koneen laskeuduttua millään löytynyt. Palloiltiin sitten kentällä tovi miettien suunnitelmaa B, kunnes lopulta löysimme onneksi vuokra-autofirman edustajan. Olimme vuokranneet auton Saga Car Rentalilta, ja sanotaanko näin, että itse palvelua ei voi millään tasolla kehua. Tyyppi joka kuljetti meidät kentältä itse vuokrafirmaan ei käyttänyt turvavyötä, emme meinanneet saada millään palvelua, kukaan ei sanallakaan maininnut sallituista ajoteistä tai sillä hetkellä voimassa olevista varoituksista, eikä edes auton palautusohjeita kerrottu. (Lisäksi luvattu ilmainen kahvi oli loppu! Kahvin menetys on aina tragedia!) Heikko palvelu nyt ei sinänsä haitannut, sillä saimme auton vuokrattua huomattavasti edullisemmin ja paremmilla ehdoilla kuin muilta vuokrafirmoilta. Olimme vuokranneet Ford Focuksen, mutta saimmekin allemme Citroen C 4:n. Attea ei tuo muutos haitannut, ja itselläni ei ollut asiaan sananvaltaa saatika ymmärrystä, joten sopimuksen allekirjoitusten jälkeen lähdimmekin tien päälle. 

Olimme varanneet majapaikan etukäteen pienestä kalastajakylästä Ólafsvíkistä, Islannin länsirannikolta. Ajoa oli tarkoitus lauantaina kertyä siis noin 240 kilometriä. Saimme auton avaimet käteen siinä viiden jälkeen, joten ajattelimme ehtivämme perille majapaikkaan ennen check outin loppumistä eli ennen yhdeksää. Kävimme ennen varsinaisen ajon alkua kuitenkin kaupassa ja nostamassa rahaa, sillä meidän piti maksaa 1000 kruunua (noin 7 euroa) Hvalfjörðurin tunnelin käyttämisestä matkalla. Hvalfjörðurin  tunneli on kuusi kilometriä pitkä, ja se menee noin 165 metriä merenpinnan alapuolella. Kun tunneli avattiin vuonna 1998, lyhensi se matka-ajan Pohjois- ja Länsi-Islannin välillä noin seitsemään minuuttiin aikaisemman tunnin sijasta.

Ajo sujui oikein mukavasti koko sen matkan, kun ajoimme pitkin valtatie 1:stä eli Ring Roadia. Borgarnesissa meidän piti kääntyä tielle 54, ja tien laatu heikkeni. Kuinkas muutenkaan, suunnilleen samoihin aikoihin alkoi pyryttää lunta. Ajokeli oli huono, mutta ei suomalaiselle vielä mitenkään erityisen huono. Noin 40 kilometriä ennen määränpäätä alkoi kuitenkin vaikuttaa jo näin apukuskin näkökulmasta aika pahalta (ammattilais-Aten mielestä oli edelleen ihan siedettävä ajokeli). Siinä sitten puheltiin "ei onneks enää pitkä matka" -lauseita puolin ja toisin, toinen toistamme rauhoitellen, kunnes... 20 kilometriä ennen hotellia löysimme edestämme puomin varustettuna vilkkuvaloilla ja "No entry" -kyltillä. Siinä käytettiin sitten kaikki maailman kirosanat ja mietittiin että mitäs nyt tehdään. Atte jopa heitti että mennään vaan kiellettyä tietä (ei nyt ihan tosissaan kuitenkaan) tai sitten nukutaan autossa. Haukattiin hetki raikasta lumipyryistä ilmaa, ja tultiin tulokseen, että nyt mobiilidata päälle, ja tarkastetaan Islannin tiepalvelusta pääseekö hotellille kiertotietä. Mobiilidata ei toiminut, joten ei muuta kuin soittoa tiepalveluun. "The road over the mountain is closed", kertoi nainen tiepalvelusta, mutta jatkoi, että Ólafsvikiin pääsee kyllä vielä pohjoisen kautta kiertämällä. Meillä oli käytössä Google Maps ja autovuokraamosta ilmaiseksi saatu mainoskartta, ja näillä, sekä tiepalvelun naisen ohjeilla tiesimme minne meidän tulee suunnata. 

Ei muuta kuin U-käännös, ja soittoa majapaikkaan, että tulemme vähän myöhässä. Majapaikan isäntä kertoi, että voimme kyllä maksutta peruuttaa varauksemme, jos emme halua tullakaan Ólafsvíkiin yöksi. Koska meillä ei ollut suunnitelmaa B (autossa nukkuminen keskellä tietä pimeässä lumipyryssä ei ollut mielestäni turvallinen vaihtoehto), päätimme lähteä reilun tunnin kiertotien kautta Ólafsvíkiin. Majatalon isäntä kysyi puhelimessa myös, olemmeko syöneet mitään, ja kun vastasin että ei, kertoi hän laittavansa huoneeseemme leivät odottamaan. <3 

Matkaa siis jatkettiin vähän pidemmän kautta, ja sääkin kävi aivan sietämättömäksi jossain vaiheessa. Tuuli otti autoon ihan kunnolla, lunta satoi, tie oli ihan kamala ja ulkona oli säkkipimeää. Mä ihan oikeasti luulin että tästä ei selvitä, että tuon hetken oli pakko olla unta. Suunnilleen pahimman ajosään sekä epätoivon hetkellä, ehkä Grundarfjörðurin kohdalla, soi radiosta tämä biisi. Juuri se samainen biisi, jonka viime postauksessa ilmoitin road trip -biisiksemme. Kumpikaan meistä ei ollut ikinä kuullut biisiä radiosta, joten sen kuuleminen Islannin radiokanavalta (ensimmäistä ja viimeistä kertaa) pahimman epätoivon hetkellä sai tilanteen täysin absurdiksi. Rupesin nauramaan ja itkemään samaan aikaan. Tuo random-hetki ja Aten oikeasti ihan käsittämättömän hyvät ajotaidot sai loppumatkan kulumaan aika paljon toiveikkaammin.

Lauantai-illan myrsky oli kyllä pahin koskaan kokemani. Ajoilometrejä kertyi lauantaina kiertoineen noin 330 kilometriä, kun niitä oli tarkoitus tulla se 240. Tuo ylimääräinen 90 kilometriä myrskyssä tuntui aika paljon pidemmältä kuin miltä se näin kirjoitettuna näyttää. Kartassa näkyy sinisellä alkuperäinen reitti ja keltaisella sitten kiertotie perille.

Me kuitenkin päästiin perille Ólafsvikiin. Majatalon isäntä oli sekä odottanut meitä että tehnyt meille leipää. Me selvittiin, ei ehkä nopeiten tai turvallisimmin, mutta me selvittiin ehjinä ja yhdessä. Aamulla kaikki näytti paremmalta. Tarkkaan kuvailtuna tältä:

To be continued.

Edit: Kartta sekoittaa mobiilinäkymän ihan typeräksi. En tiedä miten se fiksataan, mutta yritän ottaa selvää.