ORAVIA, DINOSAURUKSIA JA METROLAKKO - TEAM KATTE LONTOOSSA

Tervehdys täältä ihanalta, muhkealta ja uudelta kotisohvalta! Tuntuu että viime kuukaudet ovat kuluneet lähinnä selviytymiseen tässä pimeydessä, ja nyt muutaman ihanan lomapäivän jälkeen on vire jo ihan toinen. Joululomaa on jäljellä vielä koko viikko, ja jottei se kuluisi vaan suklaan ja telkkarin parissa (vaikka sekin olisi hyvin sallittua, jopa suositeltavaa), ajattelin vihdoin kirjoittaa meidän viime kesän Lontoon reissusta. Tyttöjen Lontoon reissusta olen kirjoitellut jo aikaisemmin postaukset London Eyestä, nähtävyyksistä, teatterikäynneistä sekä yleisesti reissusta, mutta tässä postauksessa keskitytään Team KAten Lontoon kiertelyyn.

Saavuimme Lontooseen maanantaina alkuillasta, ja majoituimme Studios2Let - North Goveriin. Hotelli oli pieni ja idyllinen, ja sijainti ihan huippu! Parin minuutin päässä oli kaksi metropysäkkiä, ja keskustaan pääsi metrolla ehkä kymmenessä minuutissa. Huone oli pieni, mutta sisälsi kaiken mitä voi tarvita, aina jääkaapista ja mikrosta saippuoihin. Myös palvelu oli ensiluokkaista, hotellista sai lainaksi sekä adapterin että tussin. Ainut miinus oli se, että huone oli kuin sauna elokuisessa Lontoossa. Eipä tuokaan haitannut, hinta oli järkyttävän edullinen verrattuna muihin samantasoisiin ja sijainniltaan yhtä keskeisiin hotelleihin/hostelleihin.

Maanantai-ilta vietettiin meidän tapaan tyypillisesti puistossa. Oravajahdissa (ei metsästys-, vaan syöttämismielessä!) tarkalleen ottaen. Pakkasimme omat eväämme ja oravien pähkinät uskollisiin kettureppuihimme, ja suuntasimme kohti Regent's Parkia, tavoitteenamme saada otettua #squirrelselfie. Heh, joidenkin mielestä on varmasti silkkaa ajan ja rahan tuhlausta matkustaa muille maille syöttämään oravia, varsinkin jos niitä näkyy harva se päivä kotipihassa... Mutta meidän mielestä eläimet nyt vaan sattuu olemaan parasta ikinä, ja nämä kotioravat kun eivät ole niin kesyjä, että niitä voisi kädestä syöttää.

Regent's Parkissa ei valitettavasti oravat olleet kovin suurijoukkoisia, tai jos olivatkin, pysyttelivät ne piilossa. Epäilimme syyn olevan puiston suuri koirien määrä. Koirat olivat suurin osa vapaana, joten oravat varmasti ymmärsivät oman turvallisuutensa, ja pysyttelivät puissa. No, onneksi myös koirat ovat ihan parhaita. Englannissa oli koirien kanssa tosi rento ilmapiiri, koirat tosiaan olivat vapaina, ja moni tuli meitäkin moikkaamaan kun vetelimme eväitä napaamme puistossa.

Näimme siis puistossa kaksi oravaa. Toista odoteltiin alas katajasta melkein tunti, mutta jouduimme luovuttamaan lopulta. Onneksi pitkän odottelun ja ennennäkemättömän kärsivällisyyden ansiosta saimme loppujen lopuksi kontaktin toiseen puistossa näkemistämme oravista. Ja kyllä, se oli sen odottelun arvoista. Voi jos olisimme tienneet jo mitä seuraavina päivinä olisi tulossa...

Tiistain vietimme Natural History Museumissa, jossa olimme kyllä käyneet jo perjantainakin tyttöjen kanssa. Jono dinosauruksille oli tuolloin perjantaina niin pitkä, että päätimme jättää dinosaurukset myöhemmälle. Museoon oli ilmainen sisäänpääsy, ja museossa oli ihan järjettömästi nähtävää. Edes kaksi päivää ei riittänyt sen kiertämiseen, mutta yritimme parhaamme. Rakennus itsessään oli jo sekin näkemisen arvoinen.

Jengiä luonnontieteellisessä museossa oli kumpanakin päivänä aivan tajuttomasti. Se ei oikein sopinut tälläisille väenpaljoutta inhoaville ihmisille, mutta dinosaurukset veivät kuitenkin voiton. Dinosaurusten luona oli onneksi vähemmän ihmisiä, sillä väkimäärää oli rajattu (ja siksi sinne on siis pitkä jono). Olihan ne upeita! Atte varsinkin oli niin iloista poikaa koko päivän, kun oli saanut nähdä dinosauruksia.

Tai no oli iloinen ainakin siihen asti, kun saimme kuulla, että keskiviikko-iltana alkaisi metrolakko, joka jatkuisi vielä koko torstain. Torstaina oli nimittäin kotiinlähtöpäivä, ja olimme tulleet lentokentältä metrolla keskustaan. Hotellille päästyämme alkoi Googlen suurkulutus, kun aloimme etsiä vaihtoehtoisia kotiinpääsykeinoja... Vaihtoehto löytyi lopulta, ja lähdimme vielä illalla Camdeniin oluselle.

Edellisellä Lontoon reissullani majapaikkamme oli juuri Camdenissä, ja itse rakastuin siihen aivan täysin. En tiedä miksi, mutta jotain siinä oli, ja sinne oli päästävä tälläkin kertaa käymään. Olisi ollut kiva käydä Camdenin pikkuputiikeissa, mutta olimme liikkeellä niin myöhään, että auki olivat ainoastaan ruokapaikat ja pubit. Onneksi olutta sai nauttia kauniissa maisemissa. Illan kruunasi vielä sattumalta Camdenistä löytämämme Kentucky Fried Chicken. Tätä niin kuuluisaa kanaa kumpikaan ei ollut päässyt aikaisemmin maistamaan, joten mukaan tarttui kanakori, joka kuljetettiin metromatkan ajan kätevästi ketturepussa. Oli erittäin hyvää.

Keskiviikkona lähdimme Kensingtoniin, kohti suuren suuren idolini Freddie Mercuryn kotitaloa Garden Lodgea. Freddie eli viimeiset elinvuotensa Garden Lodgessa, ja jätti sen perintönä elämänsä rakkaudelle Mary Austinille, joka asuu talossa edelleen. Olin vuonna 2011 käynyt Abbey Roadilla kävelemässä tuon kuuluisan suojatien yli, ja yllättynyt paikan väenpaljoudesta. Turistit pysäyttivät Abbey Roadilla täysin liikenteen, tavoitteenaan saada mahdollisimman hyvä toisinto ehkä Beatlesin kuuluisimmasta kuvasta. Odotin jotain samansuuntaista väkimäärää Garden Lodgelta, mutta vielä mitä! Sain yllättyä posiitiivisesti, sillä paikalla oli vain minä ja Atte. Olisimme luultavasti kävelleet koko paikan ohi, jos emme olisi sitä nimenomaan etsineet. Olin kirjoittanut terveiseni Freddielle jo etukäteen hotellilla (siksi lainasin tussia), ja kiinnitin lappuseni teipin puutteessa purkalla rock-pyhätön seinään. Jossain vaiheessa paikalle ilmestyi myös argentiinalainen perhe, jonka isä toi kovasti mieleen oman isäni. Tämä herra oli todella innoissaan paikasta ja Queenistä, kuvasi kaiken videokamerallaan, ja oli silminnähden liikuttunut. Tarjouduin ottamaan perheestä valokuvan, ja he olivat erittäin kiitollisia.

Illan ohjelmana oli Alice's Adventures Underground -näytös, mutta meillä oli ennen sitä vielä hyvin aikaa kierrellä kaupungilla. Atte halusi suosiolla skipata kaikki nähtävyydet, mutta näimme kaikki perusjutut vahingossa matkan varrella. Olimme siis googletelleet vähän Lontoon parhaita oravapaikkoja, ja Googlen mukaan suurin todennäköisyys tavata oravia oli St James' Parkissa, Buckinghamin palatsin vieressä. Kun pääsimme puistoon, tajusimme heti, että täällä meidän olisi pitänyt käydä heti maanantaina. Paikka suorastaan kuhisi oravia, ja kaikille kelpasi enemmän kuin hyvin tuliaisina tuomamme pähkinät. Parhaillaan syötimme samanaikaisesti neljää oravaa kädestä. Ja saatiin kuin saatiinkin se #squirrelselfie! Voi onnea.

Tuo keskiviikko oli yksi elämäni parhaimpia päiviä! Käynti Freddien talolla, oravia, punkkua nurmikolla, Liisa Ihmemaassa - mitä muuta voi ihminen toivoa! Metrot tosiaan lakkoilivat jo keskiviikkoiltana, joten matkattiin esityksen jälkeen takaisin hotellille bussilla. Menimme ensin tietty väärään bussiin (tai no oikeaan bussiin, mutta se oli matkalla väärään suuntaan), joka vei meidät kauas keskustasta... Oli ollut kuitenkin niin ihana päivä, ettei edes hukkareissu harmittanut!

Torstaina tosiaan sitten päästiin ensin Eustonista bussilla Victorian asemalle, ja sieltä reittibussilla lentokentälle. Aikaa kului moninkertaisesti enemmän, kuin mitä metrolla olisi mennyt, ja meidän koko torstai kuluikin matkustamiseen. Oltiin ajateltu ennen lakkoa käyvämme vielä torstaina toisessa museossa, kun aikaa olisi ollut, mutta lakko vesitti sen idean. Onneksi lähdettiin ajoissa, sillä bussilla noin viiden kilometrin matka kesti reippaan tunnin... Kaupunki oli semikaaoksessa lakon takia. Mutta, tulipa sekin koettua, ja siitäkin selviydyttyä. Lakkoineen kaikkineen reissu oli kyllä aivan ihana!

Pian se taas vuosi vaihtuu uuteen. Täällä kovasti jo valmistaudutaan reissuvuoteen 2016, ei ehkä vielä kovin konkreettisesti, mutta haaveillen ja matkakassaa kerryttäen. Palaillaan taas asiaan, kun on jotain suunnitelmia paperilla, tai muuten vaan huvittaa kirjoitella tänne. Kovasti tykkäisin blogia kirjoittaa, mutta matkablogia on vähän vaikea kirjoittaa, jos kertomattomia reissuja ei ole takana, tai tulevia reissuja edessä!

Ihanaa uutta vuotta kaikille! Toivottavasti se on täynnä onnellisuutta, rakkautta, terveyttä ja reissuja! Klikatkaa itsenne myös jatkossa tänne, seuraava reissu on toivottavasti lähempänä kuin me itsekään luullaan.

Olkoon vuosi 2016 kaikista paras!

KAAMOSMASENNUSTA, MAAILMANTUSKAA JA REISSUKUUMETTA

Niitä kaikkia podetaan täällä.

Sateinen ja pimeä marraskuun ilta. Takana on kauniit ja värikkäät syyspäivät, ja ikkunasta ulos katsottaessa näyttää siltä, että kaukana on myös aurinkoinen pakkassää. Ah tässä aivan ikävöi jo talveakin - sitä ihanaa ääntä kun lumi narskuu saappaiden alla. Ja kesää, oi ihanaa kesää. Tänään vietin kahvituntia kirkasvalolampun äärellä. Olin tuudittautunut ajatukseen, että edes lumevaikutus piristäisi, mutta ei. Kaamosmasennus on vallannut allekirjoittaneen jo toista syksyä peräkkäin. Sekä ilma että fiilis on synkkä.

Maailmassamme on menossa kurjat ajat. Uutiset on päivä päivältä synkempiä. On talouskriisiä, pakolaiskriisiä, terrorismia ja luonnon tuhoamista. Koen tällä hetkellä suurta maailmantuskaa. Kaikki vaikuttaa niin surkealta, suuressa ja pienessä mittakaavassa. Euroopassakin saa jo toden teolla pelätä terrori-iskuja. Luonto köyhtyy ja eläinlajeja katoaa. Täällä omassa kotikaupungissa lakkautetaan kouluja ja kirjastoja, ja kissatalo on niin täynnä hylättyjä kissoja, että uusia sinne ei enää mahdu. Ne raukat paleltuvat pakkaseen tai nääntyvät kuoliaaksi, kiitos ihmisten välinpitämättömyyden. Koululaisilta on viety pannukakut hernekeittopäivänä, ja sairastaminen tulee tulevaisuudessa tekemään lompakkoon huomattavan loven. Näinä pimeinä aikoina pitäisi kuitenkin muistaa yksi asia.

Kaikki ei kuitenkaan ole ihan päin seiniä ja maailma ei ole aivan toivoton paikka.

Sunnuntaina yritettiin voittaa sekä kaamosmasennus että maailmantuska hautautumalla sohvalle telkkarin ääreen. Ohjelmaksi valikoitui suomalaisten nuorten miesten tekemä hyväntekeväisyyselokuva Autolla Nepaliin. Leffassa muutama suomalainen jannu lähtee siis tosiaan autolla Nepaliin hakeakseen eräästä nepalilaisesta turvakodista sen asukkaiden tekemiä koruja. Tavoitteena oli lisätä turvakodin naisten omia tuloja koruja ostamalla ja parantaa näin kastittomien asemaa esimerkiksi opiskelu mahdollistamalla. Lopputulos oli kuitenkin jotain huomattavasti suurempaa. Hulluilla ideoilla (suomalaiset miehet lähtee vanhalla Postin pakulla ajamaan Nepaliin hakemaan koruja ajaen niin Venäjän kuin Pakistaninkin läpi) on tapana herättää huomiota, ja huomiota nämä herrat Nepalissa saivatkin. Parin tiedotustilaisuuden ansiosta Nepalin suurin teleoperaattori Ncell kiinnostui ideasta, ja lähti mukaan poikien projektiin tukemalla uusien koulujen rakentamista.

Yhden miehen unelma kastittomien aseman parantamisesta johti siihen, että Nepaliin rakennettiin kaksi uutta koulukeskusta ja kolme koulua korjattiin käyttökuntoisiksi. 

Miettikää.

Kaiken lisäksi tämä Suomen ensimmäinen kokonaan joukkorahoituksella rahoitettu elokuva otettiin pyörimään leffateattereihin, ja myös lipputulot kokonaisuudessaan suunnataan Nepaliin. Lipputuloilla rakennetaan vielä kolmas uusi koulukeskus, ja rahoitetaan 4500 lapsen terveystarkastus lääkkeineen.

Yhden ihmisen teoilla ja unelmilla on tosiaan merkitystä, ja toisinaan niillä voi saavuttaa vaikka mitä. Jos ette ole katsoneet leffaa vielä, tehkää se heti täällä.

Me oltiin mietitty hyvätekeväisyyden yhdistämistä seuraavaan reissuun jo ennen tuota elokuvaa, ja leffan katsominen vahvisti ajatuksia. Nyt on googleteltu niin elefanttien auttamista kuin rakennusavun tarjoamistakin, ja hinku lähteä seikkailuun on kova. Vaihtoehtoja on vaikka ja mitä.

Saattaa olla että ensi syksynä/talvena Team KAtte suuntaa ensimmäistä kertaa kohti Aasiaa. Jos se ei onnistu, niin meillä on jo jonkinnäköinen Euroopan seikkailu vol 2 -reittikin luonnosteltuna. Vaikka reissuun ei justiin nyt pääsekään, on unelmointikin jo puoli voittoa.

Nyt taidan laittaa vielä iltateet tulille ja Madventuresin pyörimään. Ei ne kaamosmasennusta poista, eikä reissukuumetta konkreettisesti helpota, mutta ehkä Riku Rantalan katsominen Goalla piristää edes vähän.

Koittakaa selvitä tästä syksystä, ja muistakaa unelmoida jostain ihanasta! Joulukoristeet kehiin ja glögit kattilaan, kyllä niillä se pimeys voitetaan.

Ps. Kaikkien näiden synkkien uutisten seasta löytyi myös yksi ilahduttavimmista ja onnellisimmista uutisista hetkeen. Uskokaa ihmisten hyvyyteen klikkaamalla tätä.

VIHREÄN JOEN RANNALLA

Hyvää joskin harmajaa päivää! Syksy on juuri nyt syksyisimmillään, ja kellotkin siirtyi jo talviaikaan. Nyt on kuitenkin aika palata helteiseen kesäsunnuntaihin Englantiin.

Guildfordiin päädyimme oikeastaan sen takia, että sen lähellä oli luontokohde Surrey Hills. Kuvat paikasta olivat ihan mahtavia, ja tarkoitus olikin päästä kukkuloille kävelemään ja syömään eväitä. Asiat ei kuitenkaan mene aina ihan suunnittellusti... Kysyimme lauantai-iltana Guildfordin hotellin respatyöntekijältä (joka oli ihan Brian May -kopio ilman kikkuratukkaa!), miten pääsisimme kätevimmin julkisilla Surrey Hillsille. Herra oli hieman ihmeissään, ja kysyi että mihin Surrey Hillsillä haluaisimme mennä. Olimme katsoneet netistä että kukkuloilla olisi vaellusreittejä, ja kerroimme haluavamme paikkaan, josta reiteille pääsee. Ei kuulemma onnistunut julkisilla. Herra kertoi itse asuvansa Surrey Hillsillä, ja kertoi sen olevan enemmänkin kokonainen lääni kuin jokin tietty paikka, mistä trekkaamaan voisi lähteä. Hän kertoi taksin maksavan hänen omaan lempipaikkaansa noin 20 puntaa per suunta, ja tulimme loppujen lopuksi siihen tulokseen, että se on meille liikaa. Kivoja näkymiä kun löytyy ilmaiseksikin lähes mistä tahansa. Herra "May" suositteli meille kävelyä joenvartta pitkin Shalfordiin. Matkalla olisi kuulemma kauniita ja vaihtuvia maisemia. Otimme herran neuvosta vaarin, ja niin sunnuntaiaamuna vaihdettiin tennarit lenkkareihin ja suunnattiin nokat kohti Shalfordia.

Joen rannalla oli paljon paikallisia (ja varmaan turistejakin) viettämässä leppoisaa sunnuntaipäivää. Jengiä tuli vastaan jokilaivoilla, kajakeilla, kävellen ja pyöräillen. Joen molemmin puolin oli tuollaiset pienet kävelytiet, ja matkalla Shalfordiin joen ylittäviä siltoja oli yhteensä ehkä kolme.

Reitti kulki lähes koko matkan Wey-joen vartta pitkin, ja matkalla näkyi niin lehmiä, niittyjä kuin toisen maailmansodan bunkkereitakin. Bunkkereita rakennettiin yli 5000 40-luvun alkupuolella, ja kuvassa näkyvä bunkkeri oli yksi viimeisen, pääkaupunkia ja muita tärkeitä teollisuusalueita suojaavan, puolustuslinjan bunkkereista.

Matka Guildfordista Shalfordiin ei ollut kovin pitkä. Matkaa Guildfordin keskustasta joenvartta pitkin Shalfordiin oli noin viisi kilometriä. Shalfordissa oli tauon paikka, ja mikäs sen parempi paikka nestetankkaukselle kuin idyllinen kyläpubi the Queen Victoria. 

Emmerdale-vibat nousi Shalfordissa aika korkealle. Tuntui että kaikki pubissa tunsivat toisensa jo pitkän ajan takaa. Joimme terassilla yhdet huurteiset ja mietimme mihin matka jatkuisi. Emme halunneet vielä kääntyä takaisin, joten päätimme jatkaa matkaa erästä kävelyreittiä pitkin. Alla olevasta kartasta näkyy reitti noin suunnilleen. Kilometrejä kertyi yhteensä reippaat kymmenen. 

 

Kävelyreitti vei meidät myllyn ohi niitylle, ohi jo ränsistyneiden maatilojen, pitkin kultaisena hohtavan viljapellon reunaa ja lopuksi metsään. Emme olleet varmoja olimmeko enää merkatulla reitillä, ja jossain vaiheessa vaihdoimmekin suuntaa sillä epäilimme olevamme yksityispellolla. Metsässä meidät kohtasi upea vihreys ja täydellinen rauha. Kipusimme metsässä koko ajan ylöspäin ja ylöspäin, ja lopulta saavuimme mäen huipulle näköalapaikalle. Huipulta oli upeat näkymät metsän yli Guildfordin katedraalille. Näköalapaikalla oli yksi penkki, jolla istuimme ja ihailimme maisemia (sekä tasasimme hengitystä). Muutamaa koiraa ja heidän omistajiaan lukunottamatta paikalla sai olla kaikessa rauhassa kuunnellen vain lintujen ääniä.

Metsästä pois päästyämme käveltiin takaisin Guildfordiin takaisin vielä pitkin joen toista puolta. Tämä päivä oli varmaan koko reissun kivoin - näkymät oli ihan upeita, ja ulkona sai olla koko päivän. Onnea on luonnosta tykkäävä reissukaveri.

Guildordin postaukset loppui tähän, ja paikasta jäi kyllä ihan superhyvä fiilis! Seuraavaksi kun Englantiin suuntaan haluan ehdottomasti kyllä johonkin pikkuruiseen kylään. Ehkä taas joskus!

Arki on tällä hetkellä kovin kiireistä kaikkine askareineen. Oon ottanut nyt tavaksi kirjoittaa keittiön liitutaululle viikon sisällä tehtävät asiat. Olen yllättynyt kyllä kuinka motivoivaa voikaan olla asioiden kirjoittaminen ylös - tai lähinnä se fiilis minkä siitä yliviivauksesta saa homman hoidettuaan. Viime viikon listalta jäi kymmenestä tekemättä yksi asia, ja se oli tämä postaus... No, nyt tuli sekin tehtyä ja painun yliviivaamaan kipinkapin.

Ihanaa syksyä kaikki ystäväiset, palaillaan taas pian!