Sateinen ja pimeä marraskuun ilta. Takana on kauniit ja värikkäät syyspäivät, ja ikkunasta ulos katsottaessa näyttää siltä, että kaukana on myös aurinkoinen pakkassää. Ah tässä aivan ikävöi jo talveakin - sitä ihanaa ääntä kun lumi narskuu saappaiden alla. Ja kesää, oi ihanaa kesää. Tänään vietin kahvituntia kirkasvalolampun äärellä. Olin tuudittautunut ajatukseen, että edes lumevaikutus piristäisi, mutta ei. Kaamosmasennus on vallannut allekirjoittaneen jo toista syksyä peräkkäin. Sekä ilma että fiilis on synkkä.
Maailmassamme on menossa kurjat ajat. Uutiset on päivä päivältä synkempiä. On talouskriisiä, pakolaiskriisiä, terrorismia ja luonnon tuhoamista. Koen tällä hetkellä suurta maailmantuskaa. Kaikki vaikuttaa niin surkealta, suuressa ja pienessä mittakaavassa. Euroopassakin saa jo toden teolla pelätä terrori-iskuja. Luonto köyhtyy ja eläinlajeja katoaa. Täällä omassa kotikaupungissa lakkautetaan kouluja ja kirjastoja, ja kissatalo on niin täynnä hylättyjä kissoja, että uusia sinne ei enää mahdu. Ne raukat paleltuvat pakkaseen tai nääntyvät kuoliaaksi, kiitos ihmisten välinpitämättömyyden. Koululaisilta on viety pannukakut hernekeittopäivänä, ja sairastaminen tulee tulevaisuudessa tekemään lompakkoon huomattavan loven. Näinä pimeinä aikoina pitäisi kuitenkin muistaa yksi asia.
Kaikki ei kuitenkaan ole ihan päin seiniä ja maailma ei ole aivan toivoton paikka.
Sunnuntaina yritettiin voittaa sekä kaamosmasennus että maailmantuska hautautumalla sohvalle telkkarin ääreen. Ohjelmaksi valikoitui suomalaisten nuorten miesten tekemä hyväntekeväisyyselokuva Autolla Nepaliin. Leffassa muutama suomalainen jannu lähtee siis tosiaan autolla Nepaliin hakeakseen eräästä nepalilaisesta turvakodista sen asukkaiden tekemiä koruja. Tavoitteena oli lisätä turvakodin naisten omia tuloja koruja ostamalla ja parantaa näin kastittomien asemaa esimerkiksi opiskelu mahdollistamalla. Lopputulos oli kuitenkin jotain huomattavasti suurempaa. Hulluilla ideoilla (suomalaiset miehet lähtee vanhalla Postin pakulla ajamaan Nepaliin hakemaan koruja ajaen niin Venäjän kuin Pakistaninkin läpi) on tapana herättää huomiota, ja huomiota nämä herrat Nepalissa saivatkin. Parin tiedotustilaisuuden ansiosta Nepalin suurin teleoperaattori Ncell kiinnostui ideasta, ja lähti mukaan poikien projektiin tukemalla uusien koulujen rakentamista.
Yhden miehen unelma kastittomien aseman parantamisesta johti siihen, että Nepaliin rakennettiin kaksi uutta koulukeskusta ja kolme koulua korjattiin käyttökuntoisiksi.
Miettikää.
Kaiken lisäksi tämä Suomen ensimmäinen kokonaan joukkorahoituksella rahoitettu elokuva otettiin pyörimään leffateattereihin, ja myös lipputulot kokonaisuudessaan suunnataan Nepaliin. Lipputuloilla rakennetaan vielä kolmas uusi koulukeskus, ja rahoitetaan 4500 lapsen terveystarkastus lääkkeineen.
Yhden ihmisen teoilla ja unelmilla on tosiaan merkitystä, ja toisinaan niillä voi saavuttaa vaikka mitä. Jos ette ole katsoneet leffaa vielä, tehkää se heti täällä.
Me oltiin mietitty hyvätekeväisyyden yhdistämistä seuraavaan reissuun jo ennen tuota elokuvaa, ja leffan katsominen vahvisti ajatuksia. Nyt on googleteltu niin elefanttien auttamista kuin rakennusavun tarjoamistakin, ja hinku lähteä seikkailuun on kova. Vaihtoehtoja on vaikka ja mitä.
Saattaa olla että ensi syksynä/talvena Team KAtte suuntaa ensimmäistä kertaa kohti Aasiaa. Jos se ei onnistu, niin meillä on jo jonkinnäköinen Euroopan seikkailu vol 2 -reittikin luonnosteltuna. Vaikka reissuun ei justiin nyt pääsekään, on unelmointikin jo puoli voittoa.
Nyt taidan laittaa vielä iltateet tulille ja Madventuresin pyörimään. Ei ne kaamosmasennusta poista, eikä reissukuumetta konkreettisesti helpota, mutta ehkä Riku Rantalan katsominen Goalla piristää edes vähän.
Koittakaa selvitä tästä syksystä, ja muistakaa unelmoida jostain ihanasta! Joulukoristeet kehiin ja glögit kattilaan, kyllä niillä se pimeys voitetaan.
Ps. Kaikkien näiden synkkien uutisten seasta löytyi myös yksi ilahduttavimmista ja onnellisimmista uutisista hetkeen. Uskokaa ihmisten hyvyyteen klikkaamalla tätä.
